Reppureissaajan arkea

Jutun kaikki kuvat Indonesiasta

Annaliisa kirjoittaa:

Reissaaminen on seikkailua. On etuoikeutettua saada lomailla kokonainen vuosi. Aika menee siivillä, paljon on tullut tehtyä ja nähtyä. Kaikki ei kuitenkaan ole aina helppoa, koko ajan ei jouda makoilemaan riippumatossa, eivätkä asiat aina järjesty tuosta vaan. Arki tulee vastaan.

Simo-Suunnittelija

Reissaaminen vaatii suunnittelua. Meillä on toiminut järjestely, että Simo lukee Lonely Planetia, (englanninkielisenä kirja löytyy joka maasta, aitona tai kopioituna), tekee vertailuja ja suunnitelmia ja minä seuraan perässä. Luen mieluummin hömppäpokkareita, joita niitäkin saa halvalla tai vaihtamalla mistä vaan. Samalla englanninkieli kohenee.

Annaliisa-Laiskottelija

Paikasta toiseen siirtyminen vie aikaa ja vaivaa. Kaikenlaiset viisumi- ym. säännökset pitää selvittää.  Ja löytää paikat mistä saa bussi-, laiva- tai lentoliput ja mistä kulkuneuvo lähtee. Matkasta riippumatta aikaa menee yleensä koko päivä. Tiet ovat kuin maanjäristyksen jäljiltä. Voivat paikoin ollakin, Indonesia on maailman seismisintä aluetta. Omia eväitä pitää hommata, pitkillä bussimatkoilla ei aina jaksa syödä taukopaikkojen kanaa ja riisiä. Vessat ovat mitä sattuu, usein kyykkysellaisia. Asemilta tai satamista on yleensä pitkä matka keskuksiin, taas pitää tingata jonkunlainen kyyti. Sitten pitää löytää majapaikka, ruokapaikka, netti, pankkiautomaatti, posti ja vaikka mitä. Asioiden etsimiseen ja hoitamiseen menee aikaa. Hikisissä, meluisissa, ruuhkaisissa ja saastuneissa kaupungeissa se on pirullista hommaa. 

Palveluja kyllä löytyy

Monenlaisilla vehkeillä on kuljettu

Lentokentän odotushuone Papualla, piti vähän arvailla milloin kone lähtee

Tämä vehje oli koristeena

Joskus hotellit ovat viehättäviä

Usein vaatimattomia

Eivätkä näkymät ikkunasta aina niin henkeäsalpaavia

Tämä oli hyvää!

Lääkäriin on päässyt kun on tarvinnut. Ennen haavanhoitoa mitattiin verenpaine.

Pääsääntöisesti olemme osuneet hienoihin paikkoihin, mutta aina ei mene putkeen. Suunnitelmana oli jatkaa Indonesian Manadosta Filippiineille, niin kuin kolme vuotta vanha Lonely Planet kertoo olevan mahdollista. Ei ole. Matkatoimistovirkailija meni ihan lukkoon, kun yritimme kysellä sitten lentohintoja kiertotien, Jakartan kautta. ”Ei ole lentoja, ei ole hintoja!.” ”Siis, Jakartan kautta?!!” ”Ei ole hintoja!” Meni hermot, olkoon koko Filippiinit. Siellä on sitä paitsi sadekausi ja taifuuneja.

Olemme siis kalliiden lentojen päässä Sulawesin pohjoisosassa Manadon edustalla, Bunaken Islandilla ja täältä on palattava takaisinpäin. Lennot on  varattu Balille (rauhallisemmalle puolelle kuin viimeksi) ja 5.9. lennämme tuttuun paikkaan, Kuala Lumpuriin. Käydään katsomassa Perhantian saaret, joita kaikki kehuvat, jäivät viimeksi Malesiassa käymättä. 

Bunaken saari on likainen, ranta on huono, vähän harmittaa kun eksyimme tämmöiseen sikolättiin. Mutta sukeltajille ja snorklaajille tämä on vissiin hieno paikka, ainakin kaikki ovat ihan innoissaan. Ruokapöydässä on vähän ulkopuolinen olo, kun puhuvat mitä veden alla ovat nähneet. Minä snorklaan vain syvyydessä missä yltää jalat pohjaan. Näen siis pieniä ja vielä pienempiä kaloja. Kävin kurkistamassa syvänteen reunalla, varmasti on hieno paikka, mutta minusta se näytti maailmanlopulta.

Näkymä mökin terassilta Bunakenissa

Sama paikka alhaalla rannalla

Yksi reissun mukavimpia puolia on tavata muita matkalaisia. Täällä pöytäseurueeseemme ovat kuuluneet pariisilainen juristipariskunta (saimme kutsun kylään), espanjalainen erityisopettajapariskunta (mies kuin rastatukkainen Jamie Olivier), italialais-malesialainen ravintoloitsija pari, "Ciao Barbara & Antonio"! (tekevät Italiassa töitä 9kk  24/7 ja karkaavat sitten Aasiaan 3kk:ksi, italialaisen pojan äiti ja isä perässä), nuori australialainen elektroniikkainsinööri ja söpö saksalainen poikapari. Yhden illan pöydässä istuivat nuori japanilaistyttö ja –poika.  Japanilaiseen tapaan yksi yö/paikkakunta, kahdeksassa päivässä läpi koko Indonesian. Tyttö oli Muumifani ja oli iki-ihastunut kun minulla oli antaa lahjaksi Muumipappa kännykkäkoru. Ihmisten kanssa on kiva jutella, vaihtaa kokemuksia ja kuulla elämäntarinoita. Samanhenkistä porukkaa tuntuu olevan liikkeellä; perhe, ihmiset, eläimet, ympäristöasiat ovat tärkeitä. 

Olemme olleet Indonesiassa pian kolme kuukautta, hienoa aikaa. Muistona on unohtumattomia kokemuksia.

PAPUA

Tulivuori Sumatralla

Ruuanlaittoa hautajaisissa Tana Torajalla

 

Tässä kärvennetään uhripossun karvoja

Hautajaisissa oli myös kauppiasmummo.

Papualaisperhe halusi kuvaan

Pelotti niin pirusti

Mutta välillä on ottanut raskaasti päähän. Indonesialaisten ajattelutapaa on mahdotonta ymmärtää. Samaa sanovat monet kokeneet kävijät. Sama voi päteä moniin muihinkin maihin, mutta nämä kokemukset nyt tuoreimpina mielessä. Mihinkään puheisiin ei voi ihan luottaa. Kysymys ei ole niinkään huiputtamisesta, mutta indonesialainen ei voi sanoa ”ei” tai ei voi ilmaista tietämättömyyttään. Aina kun etsii jotakin, saa paljon hyviä neuvoja vaikka neuvojilla ei ole tietoa höykäsenpöläyksen vertaa. Pitää vaan kysyä riittävän usealta, lopulta joku osuu oikeaan. 


Yksinkertaistakaan asiaa ei saa menemään perille (esim. se hupaisa tyhjän postituslaatikon etsiminen). Myyjätytöt tuijottavat suu auki, kun pyytää tai kysyy jotain pikkujuttua, jos eivät ennen sitä ole juosseet karkuun. Esimerkiksi en saanut ostettua apteekista haavan puhdistusainetta (näytin tyhjää pulloa, mitä ainetta olin hakemassa), vannoivat, ettei sitä, tai mitään vastaavaa ole. Gilin saarilla mökkimme lukulamppu oli palanut. Poika sanoi neuvottelevansa asiasta omistajan kanssa, vietimme saarella 10 päivää, neuvottelut lienevät edelleen käynnissä. Rikkinäisiä hanoja, lavuaareja, ovenripoja tai mitä tahansa ei korjata. Tai jos korjataan, niin vähän ”sinne päin”. 

Hintaneuvottelut riippuvat palveluntarjoajan rahatilanteesta ja mielentilasta. Osa tekee töitä tiettyyn rahasummaan saakka, ja laittavat sitten kaiken iloisesti haisemaan. Pennittömänä katsotaan oikeudeksi vaatia turistilta täysin älytöntä ylihintaa, että saa aukon nopeammin kurottua takaisin  kiinni. Makassarissa hotellissa koputtelivat viikonloppuaamuna 8:lta oveen ja soittelivat puhelimeen aiommeko jatkaa oleskelua (se oli sovittu jo tullessa). Musiikkia huudatetaan joka puolella täysillä, ovat taatusti puolikuuroja kaikki. Jonoissa edetään kyynärpäätaktiikalla, eikä jalankulkija ole liikenteessä minkään arvoinen. Minua risoo välillä hirvittävästi ihmisten hitaus. Kadulla tungoksessa on raivostuttavaa yrittää päästä eteenpäin varvastossuja hiissaavien paikallisten takana. Tai koko iso nälkäinen pöytäseurue joutuu odottamaan, kun tarjoilijatyttö kantaa, HITAASTI, yhden lautasen kerrallaan pöytään. Nämä ovat pieniä, mitättömiä esimerkkejä, mutta kun nälkäisenä, väsyneenä ja koti-ikävissään näitä mahtuu päivään lukemattomia, niin pinna palaa.

Vessoissa neuvotaan miten kuuluu istua. Silti reunukset ovat mustana kurasta, kyykkyvessoihin tottuneet naiset nousevat kenkineen renkaan päälle kyyköttämään.

Pahinta on kuitenkin piittaamattomuus ympäristöstä. Kaikki roskat, siis ihan kaikki, paiskotaan luontoon. Ison autolautan kokki kaatoi roskalastin suoraan laidan yli mereen. Näköalaravintolasta kipattiin kaikki jätteet terassin alapuolella olevaan rotkoon. Elämyksiä kaikille aisteille; mahtava vuoristonäkymä silmien edessä ja kuhiseva, haiseva kaatopaikka alapuolella. Pikkulapset heittävät kaiken maahan, kukaan ei opeta parempaa. Paikoin roskia kerätään roska-autoihin, mutta kuormat käydään vain viemässä vähän syrjemmälle. Tuntuu, kuin oma-ajattelu ja terve maalaisjärki puuttuisivat. En tiedä minkälainen opetustaso täällä on, onko kaikki autoritäärisesti saneltua vai saako ajatella itse.

Mutta,…ihmiset ovat silti ihastuttavia, ystävällisiä ja avuliaita. Unohdin Makassarissa oman langattoman hiiren nettipaikkaan. Viikkoa myöhemmin se löytyi hyvästä tallesta. Kun Manadossa kauppakassimme hajosi, niin jostakin ryykäsi herrasmies auttamaan. Bunaken saarella etsimme majapaikkaa väärältä suunnalta, nilkuttava vastaantulija huuteli kyläläisiä avuksi ja meni vain pari minuuttia kun istuimme jo skoottereiden kyydissä matkalla oikeaan paikkaan. Ihmiset ovat huolettomampia, eivätkä stressaa. Lapset ovat iloisia, rakastettuja ja avoimia. Elämä on köyhempää, mutta mutkattomampaa ja rennompaa. Ja maisemat ja ilmasto ovat niin upeita.

Riisipellon vartijat

 

Papua

Vastaantulijoita Tana Torajalla

Ja kyllä mukaan mahtuu paljon sitä herranelämääkin. Ei tartte itse siivota, pyykätä eikä laittaa ruokaa (tosin kokkaamista on vähän ikävä), puhumattakaan töihin raahautumisesta. Ihanaa vapautta.

Papua on toista maata

Simo kirjoittaa:

Sulawesistä kone lähti aamuyöllä kohti Papuan Jayapuraa. Heräsimme koneen laskeutumiseen. Lentoemo tuli selittämään jotain mitä ei kyllä oikein ymmärretty. Kysyimme kahteen kertaan ollaanko Jayapurassa, sillä kone näytti olevan hyvin etuajassa. Kyllä, kyllä ja taas jotain selitystä. Unenpöpperöisinä odottelimme rinkkoja hihnalta, mutta ei näkynyt. Kun kaikki matkatavarat oli purettu, menin kyselemään tavaroiden perään. Silloin lähdettiin kevyttä munaravia läpi turvatarkastusten ja ohitse jonojen takaisin koneeseen. Oltiin vähällä jäädä jollekin saarelle Papuan edustalle. 

Papua on itäisin kolkka Indonesiaa. Saaresta puolet kuuluu Papua-Uusi-Guinealle. Indonesian Papua on Suomea suurempi, mutta asukkaita vain 2,8 miljoonaa. Alkuperäinen väestö eroaa ulkomuodoltaan muista aasialaisista ollen selvästi australialaista alkuperää. Täältähän ei ole Australiaan kuin kullinluikaus, joka sekin oli viime jääkautena kuivana vesien ollessa sitoutuneena jäätiköihin. Papualaiset eivät pidä itseään indonesialaisina ja pyrkivätkin itsenäistymään vähänväliä. Tästähän ei hallitus tykkää ja seurauksena on verisiä yhteenottoja jousimiesten ja armeijan välillä. 

Papua ei ole turistikeskus. Se on syrjässä kaikesta, siellä on kallista, turistipalvelut puuttuvat, eikä siellä puhuta englantia. Tiestöä ei ole juuri minkään vertaa, joten siirtymiset tehdään lentämällä. Lisäksi tarvitaan poliisilta erikoislupa, johon merkitään paikat joissa aikoo käydä. Sitten aina uuteen paikkaan saavuttaessa ilmoittaudutaan poliisille ja annetaan kopio luvasta.

 Saimme hankittua luvat jo saapumispäivänä, joten seuraavana aamuna lensimme Wamenaan, Baliemin laaksoon. Se on pikkukaupunki vuoristoylängöllä, 1500 m korkeudessa. Ilmasto on kuin Suomen kesä, mutta vettä tulee kuuroina ja tipoittain joka päivä. Se on ”turistoutunein” paikka Papualla, jossa näkyi jopa muitakin turisteja. Täällä järjestetään myös vuosittaiset kulttuurifestivaalit, joista myöhästyttiin parilla päivällä muuttuneiden päivämäärien vuoksi. 

Maalta kaupunkiin.

Rumat ne vaatteilla korreilee.

Bändin pojat lavalla.

Laaksossa kulkee muutama autolla ajettava tie, joita pitkin pääsee tutustumaan lähiseudun kyliin. Kuitenkin perinteisempää elämäntyyliä nähdäkseen on otettava jalat alle ja patikoitava tiettömille seuduille. Lonely Planetin 900-sivuinen matkaraamattu Indonesiasta neuvoi  3-4 tunnin patikkareittejä joista selviää ilman opasta, pidemmät matkat oppaan, kantajien ja kokin kanssa.

 Teimme neljän päivän vuoristovaelluksen. Me mitään oppaita tarvittu, eikä kokkeja, eikä kantajia. Hommattiin kartta, (joka ei kyllä ollut kovin yksityiskohtainen eikä tarkka), lisäksi huopa ja evästä, ookattiin pikkubussilla tien päähän ja lähdettiin kävelemään.  Seudulla on useita pieniä vuoristokyliä, joiden välillä kulkee polut. Kaikkia polkuja ei ollut kartassa, mutta ei kysyvä tieltä eksy. Joissakin kylissä oli ”hotelli”, eli tyhjä korsimaja, useimmissa jopa patja lattialla. Hinta kylläkin kaupunkihotellin luokkaa. Ei niissä oikein ruokaa saanut, mutta suojan sateelta.

 Kun ensimmäisessä yöpaikassa kysyimme syömistä, saimme majaamme kaksi pottua ja teetä. Ei paljoa naurattanut. Onneksemme siihen pölähti viiden ranskalaisen seurue, joilla oppaat, kokit ja kantajat mukana. He kutsuivat meidätkin kolmen ruokalajin illalliselle. Kun kenelläkään heistä ei tuntunut olevan rahantarvetta, niin annoimme kokille tupakka-askin. Tupakkaa menikin sillä reissulla kartonki. Kaikki olivat sitä vailla, niin miehet kuin naisetkin.

 Ruokailusta viisastuneena ostimme kyläläisiltä täydennystä, nuudelipusseja ja banaaneja säilykepurkkien seuraksi. Viimeisenä iltana meidät kutsuttiin syömään omia eväitä isäntäperheen majaan. Oviaukko oli niin matala, ettei kyyryssäkään tahtonut mahtua sisään. Majassa oli, yllätys yllätys, kaksi kerrosta. Yläkerta miehille ja alakerta naisille ja lapsille. Kerroksilla korkeutta n. 1,5 metriä. Keskellä nuotio, lattialla heiniä ja makuualustana viltti.

Automatka päättyi pari kilometriä ennen tien päätä, sillä mutavyöry oli vienyt tien mennessään. Tosin jo aikoja sitten, mutta uutta tietä ei ole saatu tilalle.

Ja reippaasti kävelemään.

Ilmoittautuminen kyläpoliisille. Näytin kaverille varmuuden vuoksi vielä reitin, minkä aioimme kiertää.

Ensimmäinen "oppaamme". Tämä kaveri saatteli meitä tovin matkaa.

Ensimmäinen hotellimme.

Majapaikkamme kylää.

Tästä majasta ryykäsi heti kuvanoton jälkeen mies tahtomaan tupakkaa talonsa kuvaamisesta. Kätevä kaveri, sai tarjotusta askista napattua kuusi tupakkia.

Näitä kiviaitojen ylityksiä riitti kylien lähistöllä melkein sadan metrin välein. Aidat pitivät siat aisoissa.

Se oli vaellus toiseen maailmaan. Vaellus olkikattoisten majojen maailmaan, jossa kaikki kulkevat paljain jaloin, osa jopa paljain persein. Missä ihmisten omaisuus rajoittuu päällä oleviin vaatteisiin ja majassa oleviin kattiloihin ja pannuihin. Missä ruoka koostuu makeasta perunasta, nuudeleista, riisistä ja keitetyistä perunanvarsista. Missä maisemat tällä ”sumujen kansalla” ovat henkeä salpaavat, kuvat kertokoon edes jotain.

Paljain jaloin taakan kanssa terävässä kivikossa.

Munamies Vikittelemässä.

Osa munamiehistä oli pukeutunut turisteja varten vauhdittaakseen käsitöiden myyntiä tai saadakseen kuvauksista vähän rahaa. Toiset olivat aivan aidosti arkipukeissaan ja luikkivat pakoon turistin kameran nähdessään. Tästä kaverista kerkesin ottaa pari räpsyä.

Ja aidan taakse piiloon.

Kotitarvehakkuuta

 Joku maisemakuva:

Välillä ylitettiin jokia.

Tässä paikallisten tyylinäyte.

Annaliisa herrasmiesoppaiden talutuksessa.

Sillat pienenee.

Kokista ja munansuojia, olkaa hyvä!

Tämä emäntä somisti minut ja kylänväellä riitti hauskaa.

Hotellin kalustus: lattialla kahden millin huopa.

Näitä herrasmiehiä ei kehdannut suoraan kuvata. Tässä pari otosta majan sisältä otettuna.

Kylän poikia.

Sikoja lukuunottamatta ei muita kotieläimiä näkynyt. Ne tekivätkin melko kynnöstä tässä multavassa maassa.

Sillanrakentajien taidonnäyte. Yli mentiin siitäkin.

Onneksi tätä ei tarvinnut ylittää. Ois jäänyt menemättä.

Perkele mää mitään kantajia tartte!

Välillä oli polusta pätkä vyörynyt alas. Meni rimpuiluksi.

Joet olivat täällä koko matkaltaan valkoista kuohua.

Vähän käytetyt polut olivat joskus hakusessa.

Jokivarresta tulossa.

Laakso ylitetty.

Seuraavaan laaksoon kulkijoiden yöpymispaikkoja.

Yhden isomman kylän pippalot. Kyläpäällikkö pitää puhetta ja väki kuuntelee. Kahdessa kylässä näimme televisioantennin. Sähkö saatiin aurinkopaneeleista.

Antoivat matkalaisillekin riisiä ja keitettyjä perunanvarsia. Annaliisan takana oleva ranskalainen nainen kantajineen oli jäänyt kylään lepuuttamaan kipeitä jalkojaan. Mies tuli aiemmin päivällä oppaansa kanssa meitä vastaan.

Täällä ei ollut kuin yksi kaveri perinteisissä tamineissa.

Kivet pois pottujen tieltä.

Sattupa pikkunen kaveri kuvattavaksi.

Viimeisen majapaikkamme isäntäväkeä.

Maisema majaltamme. Keskellä oleva talo on rakennettu vieraiden ruokailua ja oleskelua varten.

Sama paikka iltahämärässä.

Aamuvoimistelut

Matkalla takaisin.

Annoimme vilttimme tälle pariskunnalle. Nainen halasi moneen kertaan ja oli silmin nähden onnellinen.

Kaikki tavarat kulkee kantamalla.

Takaisin Wamenaan päästyämme menimme nettibaariin maailman uutisia kuulemaan, mutta samalla kuulimme myös paikallisuutiset omistajalta, Mr. Fujilta. Jo kahtena edellisenä iltana oli kaduilla otettu yhteen. Paikalliset heimosodat ovat ilmeisesti siirtyneet kaupungin kaduille. Kolme ihmistä oli jo saanut surmansa, jousin, keihäin ja machetein käydyissä taisteluissa. Koska taistelut päättyvät vasta uhrimäärän ollessa tasan, luvassa oli lisää kahinaa.

Oli jo pimeää, eikä katuvaloja missään ja olimme menossa syömään. Mr Fuji kuitenkin kielsi menemästä ja sanoi pääkadun paikkojen olevan kiinni sotatilan vuoksi. Sitten hän kaivoi meille tonnikalapurkin ja leipää sekä neuvoi turvallisimman reitin poliisilaitoksen vieritse majapaikkaan. Matkalta löytyi kuitenkin yksi auki oleva riisi-nuudelipaikka, ja saimme syödäksemme. Satoi kaatamalla ja pääkadun ylitys sujui ongelmitta ja muutenkin näytti rauhalliselta. Emme jääneet odottamaan kahinoita, vaan luikimme hotellille valmistautumaan tuleviin matkustuspäiviin.