Viidakkoseikkailu

 Simo kirjoittaa:

Hurautimme siis bussilla Pohjois-Borneon itärannikon tuntumaan. Jäimme kyydistä liikenneympyrässä 20 km ennen Sandakanin rannikkokaupunkia. Alle kilsan kävelyssä kerkesi jo yksi kaveri tulla tarjoamaan kyytiä. Borneolaiset ovat erittäin ystävällistä ja avuliasta porukkaa. 

Majoituimme Uncle Tanin retkifirmaan, josta lähdimme seuraavana aamuna tutustumaan orankien kuntoutuskeskukseen. Näitä keskuksia on Borneolla ja Sumatralla muutama ja tämä Sepilokin keskus on kuulemma parhaiten hoidettu. Kun orvot pikkuorangit tai vajaakuntoiset on lopulta saatu häkeissä kuntoutettua, ne päästetään ympäröivään viidakkoon oppimaan apinoiden tavoille. Silloin niitä ruokitaan kahdesti päivässä, ja nämä ovatkin ainoat hetket jolloin turistit pääsevät niitä näkemään. Silloinkin välimatkan päästä. Osa vapaaksi päästettävistä katoaa sen sileän tien, osa käy ruokintapaikoilla kuukausia, ja aina joku jää asumaan lähistölle helpon elämän houkuttamana. Orankien näkeminen oli kerrassaan miellyttävä kokemus. 

Täältä tullaan!

Ja täältä!

Ruokintalava

 Ja ohessa muutamia ruokailutyylejä:

Täällä asustaa myös joukko makakiapinoita. Niitä ei ole tarkoitus kuntouttaa, mutta hyväkuntoisilta näyttivät. Varastivat banaaneja orangeilta minkä kerkesivät. Ne olivatkin aika kesyjä, ja tulivat minuakin tervehtimään. Kyllä koira koiran tuntee!

Simo, apinoiden kaveri.

Ensin se tutki huolella joka varpaan karvat, sitten ryhtyi aukomaan tarranauhoja.

Poseeraus

Iltapäivällä lähdettiin kohti viidakkoleiriä 18 muun reissaajan kanssa. Ensin autolla melkein sata kilsaa Kinabatangan-joelle. Siitä posotettiin moottoriveneellä n. 15 kilsaa ylävirtaan syvälle viidakkoon. Tai niinhän minä luulin. Tämä laaja jokilaakso on alavaa, helposti tulvivaa ja vähäarvoisia puulajeja kasvavaa viidakkoa. Sen turvin se on säilynyt metsänhakkuilta, mutta öljypalmuille alue näyttää kelpaavan. Puut nurin, ojitus perään ja palmut kasvamaan. Koko jokilaakso satojen kilometrien matkalta kasvaa öljypalmua, niinkuin muuallakin Borneossa, suojelualueita lukuunottamatta. 

Öljypalmuviljelmiä ja rantametsäsuikale.

Jossain kohdin oli se suikalekin unohtunut.

No, oli jokivarteen sentään jätetty 20-100m levyinen suojakaista ja moninpaikoin vähän laajempiakin alueita, joissa apinat pystyivät elämään. Borneon harvoille norsuille ja sarvikuonoille tila on käynyt liian ahtaaksi ja ne ovat alueelta kadonneet. 

Mutta oli siellä toki pitkiä pätkiä hienoja jokivarsia:

Aamu-usvaa tulvivalla joella.

Olimme leirissä kaksi yötä eli yhden koko päivän ja  kaksi vajaata. Teimme neljä veneretkeä, kaksi aamulla klo 6.30 sekä yhden illalla ja yhden yöllä. Lisäksi kaksi patikkaretkeä, toisen päivällä ja toisen yöllä. Unohtumattomia kokemuksia. Bongasimme kaksi urosorankia, nenäapinoita monta laumaa, gibboneita, semmoisia kookkaita apinoita joilla oli David Beckhamin kampaus, englanninkielinen nimi on silvered leaf monkey sekä lukuisia laumoja eri makakeja. Suuria lintuja näkyi sen seitsemää sorttia, sarvilinnut olivat aika yleisiä. Yöllisellä veneretkellä säikäytettiin yksi krokotiili, seurailtiin kärkiväliltään metristen lepakoiden eli lentävien kettujen touhuja sekä sivettikissojen kiipeilyä puissa.

Meidän pikku pokkari ei ole luontokuvaajan halutuin väline, mutta ei malttanut olla räpsimättä:

Pitkähäntämakakeja

Ujo oranki. Ei halunnut tulla näytille, huuteli vain ja heilutti oksia jotta häipykää!

Nenäapinat aterialla.

Tässä päivälevolla.

Paikallinen pulu

Viisisenttinen kuningaskalastaja

Joku hämähäkkilintu. Kyllä tuolla nokalla noukitaan hämähäkit joka kolosta.

Lepakko hedelmäaterialla

Joku öttiäinen

Paikallinen hepokatti

Ei saa vetää hännästä!

Tulvivaa viidakkoa patikkaretkellä.

Ainoa mikä jäi harmittamaan oli kalastus. Heillä oli ekstraohjelmana kalastusta, mutta koska minä olin ainoa innokas, reissu jäi tekemättä. Kovan tulvan vuoksi leirirannalta kalastus ei onnistunut. Joki virtasi tosi kovaa ja siellä ajelehti puiden runkoja, oksia ym. 

Majoitus ei ollut viiden tähden luokkaa. Paalujen varassa olevia tupia ilman ovia ja ikkunoita, peti lattialla ja moskiittoverkko pään päällä. Viidakon mekastuksesta huolimatta hyvin nukutti.


Iltaruokailulla nuori henkilökunta kaivoi esiin rummut, viritti kitarat ja esitti antaumuksella vanhoja brittihittejä. Aamiaisen jälkeen alkoi henkilökunnalle tärkeä hetki, jalkapallo-ottelu henkilökunta vastaan turistit. Me loput olimme katsomona.

Nälkäinen porukka odottelee päivällistä.

Ruoka OLI tosi hyvää ja sitä oli riittävästi.

Oppaat olivat tosi asiantuntevia ja muutenkin firmassa kunnioitettiin luontoa ja ympäristöä. Kustakaan ei saanut pitkin nurkkia, vaan oli kahlattava 200m ekovessaan. Lan, leirin vetäjä kyseli meiltä heti salmiakkia, hällä kun oli ollut suomalainen tyttöystävä. Jos sattuu käyntiä Kinabatanganjoella, viekää salmiakkikossua mennessänne niin saatte superkohtelun.

Vessareissu oli aina seikkailu. Kaksisataa metriä kahlaamista tulvivassa metsässä. Varsinkin pimeällä siellä kuuli jos jonkinlaista mulahtelua.

Sieltä takaisin Kota Kinabaluun, jossa vietimme muutaman päivän lomaa. Se kun tuo reissaaminenkin alkaa käymään työstä. 

KK:n edustalla on viiden saaren kansallispuisto. Vietimme täällä yhden päivän uiden ja snorklaillen.

Paikallista kulttuuria

Pojalla jännät paikat, osuuko ilmapalloon. Ja osui!

Annaliisa ja Borneolaisen passipoliisin parempi huu-haa laulu.

Borneo

Annaliisa kirjoittaa:

Singaporen lentokenttä on hieno...

...ja Simo onnistui sielläkin joutumaan vaikeuksiin. Jostain taikatempusta johtuen maastapoistumiskortti oli minun vyölaukussani, mutta ei me sitä silloin vielä tiedetty.

Mielikuvat Borneosta menivät ensinäkemältä ihan uusiksi. Ajelimme fiksusti taksilla ihan fiksun Kota Kinabalun kaupungin keskustaan, ei niin fiksun mutta hyvän ja halvan City Park Inn- hotellin eteen. Ei jälkeäkään ihmissyöjistä. Illalla ihmetys vielä vahvistui, kun juhlistimme uutta paikkaa ja perjantai-iltaa parilla oluella rantakuppilassa. Ravintoloita oli vieri vieressä useampia. Länsimaisin meininki mitä missään tähän asti. Paikallinen live Spice Girls esiintyi ja monelta screeniltä näkyi taivaskanavilta urheilua. Jatkoimme iltaa viereisessä karaoke- paikassa, ja suunnittelimme miten voisimme vetäistä borneolaisten ihmeeksi Kotiviinit ja Pettäjäntiet. Mutta aika pian älysimme haudata kaikki ulos pyrkivät laulunpurkaukset. Paikka oli täynnä loistavia laulajia. Piti aivan käydä kurkistamassa, ettei Robbie Williams ole tullut keikalle. Joku tyttö lauloi "How do I get you alone" niin, että itketti. Meitä kävi jututtamassa keski-ikäinen herra, joka esittäytyi Jackiksi ja sanoi olevansa ison, kalliin hotellin henkilöstöpäällikkö ja päissään. Hauska herra, kohotimme maljaa myös vaimon kanssa. Herra lauloi meidän kunniaksemme upealla äänellä tunteikkaan "My Way":n ja antoi sitten vielä pois lähtiessään puhelinnumeronsa, jos ikinä joudumme vaikeuksiin ja tarvitsemme apua. Borneolaiset ovat mukavia ihmisiä.

Kota Kinabalun kaupunkia.

 

Pakollinen ostoskeskuskuva...

Nokiaa nyt on joka puolella, mutta tämä tuli eka kerran Borneolla vastaan, ja useassa paikassa.

Viihdyimme kaupungissa kolme yötä. Jatkoimme matkaa maanantaiaamuna pikkubussilla Kaakkois-Aasian korkeimmalle vuorelle, Mount Kinabalulle. Suunnitelmana oli nousta huipulle ihastelemaan auringonnousua. Huipulle tehdään opastettuja kahden päivän retkiä. Välillä yövytään ja viimeinen nousu aloitetaan aamuyöllä. Nousu on rankka, paikoitellen käytetään köysiä apuna. Mutta kuulema normaalikuntoisen pitäisi selvitä. Kun näin vuoren niin alkoi hirvittää. Ei ikinä.

Kota Kinabalun vuori.

Pikkuisen puntit tutisten kapusin Simon perässä retkeä varaamaan. Meillä on viisi vuotta vanha opaskirja. Hinnat olivat siitä nousseet moninkertaisesti. Yksi yrittäjä pitää monopoliasemaa kansallispuiston ja vuoren retkeilyssä ja hinnoittelee kohta itsensä ulos. Kahden päivän nousu olisi tullut maksamaan muutaman sata euroa. Siihen vielä päälle yksi yöpyminen, 160 MYR (= n. 37 euroa) yhdestä dormipaikasta  (=yhteismajoitus). Maksoimme  65 MYR kahden hengen hotellihuoneesta kaupungissa. Siihen jäi nousu (huh!) 

Päätöksen jälkeen asiat etenivätkin kuin elokuvissa. Kävelimme tien varteen ja samassa paikalle pörhälsi pikkubussi, jolla jatkoimme matkaa Ranaun kaupunkiin, sieltä olisi jatkoyhteys Sepilokiin ja Sandakaniin. Kuski oli niin nukuksissa, että hädin tuskin sai pidettyä silmänsä auki, mutta hoksasi kuitenkin pyöräyttää auton ympäri kun näki meidän jatkobussimme pysähtyneen taaksemme. Reput vaan selkään ja lennosta tien yli toiseen autoon. Ajelimme vauhdikkaasti muutaman tunnin verran, kunnes kuski pudotti meidät sovitusti Sepilokissa pientareelle. 

Ruokapaikka

Vähän mietityttää, että mihin tässä taas joutuu.