Borneo

Annaliisa kirjoittaa:

Singaporen lentokenttä on hieno...

...ja Simo onnistui sielläkin joutumaan vaikeuksiin. Jostain taikatempusta johtuen maastapoistumiskortti oli minun vyölaukussani, mutta ei me sitä silloin vielä tiedetty.

Mielikuvat Borneosta menivät ensinäkemältä ihan uusiksi. Ajelimme fiksusti taksilla ihan fiksun Kota Kinabalun kaupungin keskustaan, ei niin fiksun mutta hyvän ja halvan City Park Inn- hotellin eteen. Ei jälkeäkään ihmissyöjistä. Illalla ihmetys vielä vahvistui, kun juhlistimme uutta paikkaa ja perjantai-iltaa parilla oluella rantakuppilassa. Ravintoloita oli vieri vieressä useampia. Länsimaisin meininki mitä missään tähän asti. Paikallinen live Spice Girls esiintyi ja monelta screeniltä näkyi taivaskanavilta urheilua. Jatkoimme iltaa viereisessä karaoke- paikassa, ja suunnittelimme miten voisimme vetäistä borneolaisten ihmeeksi Kotiviinit ja Pettäjäntiet. Mutta aika pian älysimme haudata kaikki ulos pyrkivät laulunpurkaukset. Paikka oli täynnä loistavia laulajia. Piti aivan käydä kurkistamassa, ettei Robbie Williams ole tullut keikalle. Joku tyttö lauloi "How do I get you alone" niin, että itketti. Meitä kävi jututtamassa keski-ikäinen herra, joka esittäytyi Jackiksi ja sanoi olevansa ison, kalliin hotellin henkilöstöpäällikkö ja päissään. Hauska herra, kohotimme maljaa myös vaimon kanssa. Herra lauloi meidän kunniaksemme upealla äänellä tunteikkaan "My Way":n ja antoi sitten vielä pois lähtiessään puhelinnumeronsa, jos ikinä joudumme vaikeuksiin ja tarvitsemme apua. Borneolaiset ovat mukavia ihmisiä.

Kota Kinabalun kaupunkia.

 

Pakollinen ostoskeskuskuva...

Nokiaa nyt on joka puolella, mutta tämä tuli eka kerran Borneolla vastaan, ja useassa paikassa.

Viihdyimme kaupungissa kolme yötä. Jatkoimme matkaa maanantaiaamuna pikkubussilla Kaakkois-Aasian korkeimmalle vuorelle, Mount Kinabalulle. Suunnitelmana oli nousta huipulle ihastelemaan auringonnousua. Huipulle tehdään opastettuja kahden päivän retkiä. Välillä yövytään ja viimeinen nousu aloitetaan aamuyöllä. Nousu on rankka, paikoitellen käytetään köysiä apuna. Mutta kuulema normaalikuntoisen pitäisi selvitä. Kun näin vuoren niin alkoi hirvittää. Ei ikinä.

Kota Kinabalun vuori.

Pikkuisen puntit tutisten kapusin Simon perässä retkeä varaamaan. Meillä on viisi vuotta vanha opaskirja. Hinnat olivat siitä nousseet moninkertaisesti. Yksi yrittäjä pitää monopoliasemaa kansallispuiston ja vuoren retkeilyssä ja hinnoittelee kohta itsensä ulos. Kahden päivän nousu olisi tullut maksamaan muutaman sata euroa. Siihen vielä päälle yksi yöpyminen, 160 MYR (= n. 37 euroa) yhdestä dormipaikasta  (=yhteismajoitus). Maksoimme  65 MYR kahden hengen hotellihuoneesta kaupungissa. Siihen jäi nousu (huh!) 

Päätöksen jälkeen asiat etenivätkin kuin elokuvissa. Kävelimme tien varteen ja samassa paikalle pörhälsi pikkubussi, jolla jatkoimme matkaa Ranaun kaupunkiin, sieltä olisi jatkoyhteys Sepilokiin ja Sandakaniin. Kuski oli niin nukuksissa, että hädin tuskin sai pidettyä silmänsä auki, mutta hoksasi kuitenkin pyöräyttää auton ympäri kun näki meidän jatkobussimme pysähtyneen taaksemme. Reput vaan selkään ja lennosta tien yli toiseen autoon. Ajelimme vauhdikkaasti muutaman tunnin verran, kunnes kuski pudotti meidät sovitusti Sepilokissa pientareelle. 

Ruokapaikka

Vähän mietityttää, että mihin tässä taas joutuu.