tiistai 28. kesäkuuta 2011

Bali, Kuta ja Juhannus

Balista ei oikein tiedä mitä sanoisi. Aikaisemmin kun tuli haaveiltua paratiisirannoista, Balikin tuli mieleen. Mielikuva oli erilaisesta, eksoottista kulttuuria tursuavasta ihmemaasta. Se pätkä maaseutua, minkä tullessa bussin ikkunasta näimme, oli ihmeellisen kaunista. Ihan harkitusti halusimme kuitenkin asettua Juhannukseksi vilkkaaseen turistipaikkaan, lähelle rantaa. Välillä on terveellistä olla ihmisten joukossa. Ensimmäinen majapaikka, Three Brothers Inn oli ihana... mutta meille liian kallis (33USD) olla kauemmin kuin yksi yö. 

Huoneen sisäänkäynti. Aamupala kuului hintaan, mutta wifin käyttö yli euron tunti.

Huone oli iso, ja...

kylppäri valtava.

Puutarhan portinvartija.

Hotellin puutarhaa.



Vaihdoimme halvempaan Adus Beach Inn nimiseen hotelliin, eikä sekään hassumpi ole. Parempi aamupala ja ilmainen wifi kaupanpäälle.

Adus Inn
Ei nyt oikein kehtaa haukkumaankaan alkaa, kun tänne kerran on päässyt, mutta Balin Kuta on varsinainen BiliBalipaikka. Ei tietoakaan rauhasta eikä paljon eksotiikastakaan.  Vaateputiikkien ja ravintoloiden lisäksi joka nurkassa surffifirmoja ja tatuointiliikkeitä. Hirveä turistirysä, täynnä lihavia australialaisia. Meteli ja ruuhkat varsinkin iltaisin järjettömiä. Tapasimme lounaspaikassa sveitsiläisen herran, joka on asunut Balilla viimeiset  9  vuotta paikallisen vaimonsa kanssa. Herra oli (muutaman Bintangoluen voimalla) kiihkeän vihainen ausseille, jotka nostavat hintoja maksamalla aina mitä myyjä ilkeää pyytää. Ja totta on, että jos mekon lähtöhinta on 200 000 IDR (=n.16euroa) niin melko kivuttomalla tinkaamisella hinnan saa pudotettua 50 000 rupiaan. Nimittäin se ihana puoli Balissa on, että täältä viimein löytyi mekkoja, sopivan kokoisia ja sieviä. Ostin heti kolme. Eikä tämä ole kallis paikka, kun muistaa AINA tingata hinnat ainakin neljännekseen, pätee vaatteista rantatuoleihin. Tänään, viimeisenä Balipäivänä, rantatuolivahti sanoi silmää räpäyttämättä kahdelle tuolille hinnaksi 200 000 rupiaa. Enemmän kuin hotellihuone! Olimme aiemmin maksaneet eri paikoissa 20 000-40 000. Pian meitä vastaan juoksi mies, joka tarjosi tuoleja 20 000 rupialla. Silloin ei enää muistanut tingata.


Kutan keskustaa
ja liikenneruuhkia.

Sitten ollaan ihmeissään, kun tulee toinen vielä isompi vastaan.

Balin liikennebolliiseja.



Vuoden 2002 terrori-iskussa kuolleiden muistomerkki.
Kuta on monenlaisten bilettäjien paikka.
Missään ei näkynyt ilmoituksia perinteisemmistä balilaisista tansseista.

Kaikki ei mene aina ihan putkeen. Söin yhtenä päivänä kaikessa rauhassa nuudelia rantalounaaksi, kun lohkesi puolet (paikatusta) poskihampaasta irti. Ankara v...tus! Olin varma, että nyt tuli kallis reissu, jos nyt hammaslääkäri löytyy. Surffikoulun ukkeli neuvoi hammasklinikan ja antoi vielä hyviä neuvoja. Jos Balilla käyttää taksia, ei kannata sanoa olevansa menossa esim. hammaslääkäriin. Pitää sanoa vain osoite tai jokin vieressä oleva paikka. Muuten taksisuhari ottaa kunnian itselleen siitä, että tuo turistin paikalle ja lääkäri veloittaa reilusti ekstrahintaa. Taksisuhari saa hyvät provisiot. Hammasklinikka löytyi ja häkellyttävän nuoren näköinen mieshammaslääkäri teki kätevästi hampaasta paremman kuin ennen. Palvelu oli ystävällistä ja ammattitaitoista ja koko homma maksoi n.20 euroa. Helpotus! (Dental Clinic Jalan Raya Tubanilla, ison poliisiaseman vieressä).

Seuraavana päivänä Simo juoksi rannalla johonkin terävään, ja jalkapohjaan tuli likainen haava. Taas lääkäriin, haavan putsaus ja samalla entisen jo parantumassa olevan haavan tsekkaus. Lääkärissäkäynti turistikadulla kesti 5 minuuttia ja maksoi 500 000 IDR eli yli 40 euroa.


Balilaiset ihmiset ovat aurinkoisia ja ystävällisiä. Ja 4 km pitkä leveä hiekkaranta on hieno. Aallot tosin surffareille sopivia, uimareille liian isoja. Polvivesissä uskaltaa käydä kastautumassa. Meille on sattunut kuulema tavallista viileämmät säät. Täällä on tuullut  kovaa ja aurinko on häämöttänyt usein pilvien takana. Vaikka lämpötila 0n lähellä +30, on tuntunut välillä pikkuisen viluisalta. Sattui vielä tietenkin sadepäivä, kun Simo oli varannut paikan surffikouluun. Kahden tunnin viileässä vedessä pulikoinnin jälkeen mies oli vähän kylmissään. Mutta hyvin oli pysynyt laudalla pystyssä, ensikertalainen.


 


Väki odottelemassa auringonlaskua.
Hengenpelastajat olivat jo vähän hermona auringon laskiessa, kun kaikki eivät malttaneet tulla pois aalloista.
 



Simo jaksaa tutkia ahkerasti matkaoppaita ja nettiä. Reissun jatkoa pitää suunnitella pitkin matkaa, kun niin monta asiaa pitää ottaa huomioon. Ihan alkumetreillä oli jo ajatus, että Indonesiassa asetutaan jonnekin mukavaan paikkaan pidemmäksi aikaa. Balin Kuta se ei ainakaan ole. Maa on valtavan suuri, välimatkat pitkiä ja vievät aikaa. Kaikkea ei ehdi. Vajaan kuukauden kuluttua pitää osua paikkaan mistä löytyy Immigration office, että voimme hakea viisumille jatkoa. Nyt suunnitelmana on lähteä huomenna keskiviikkona Gilin saarille. Niiden ainoaksi huonoksi puoleksi sanotaan, että sieltä ei millään haluaisi lähteä pois. Jospa sieltä tai lähisaarilta löytyy paikka mihin asettua muutamaksi viikoksi. Sen jälkeen palaamme Balille, Ubudin kulttuurikylään. Mielikuvaa Balista ei voi jättää Kutan varaan. Ubudista pitäisi löytyä jotain enemmän Balin omaperäisestä hindulaisuudesta ja muusta ainutlaatuisesta kulttuurista. Uskonto on osa arkipäivää. Useiden hindulaisuuteen kuuluvien jumalien ohella balilaiset uskovat menninkäisiin, henkiin, piruihin ja muihin henkimaailman olentoihin. Ostin divarista taskupokkarin ja olin ilmeisesti päivän ensimmäinen asiakas. Iloinen miesmyyjä kiitteli kovasti ja hiveli antamillani seteleillä kirjahyllyjään, kertoi sen tuovan onnea.


Balilaiset jättävät joka aamu uhrinsa hengille.
Näitä näkee joka puolella; jalkakäytävillä, katujen risteyksissä, kotien ja kauppojen edustoilla, rannalla.

Lopuksi pakollinen Juhannuksen pösötyskuva Adus Inn:n puutarhassa.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Tulikivenkatkuiset terveiset

Simo kirjoittaa:


Tobalta siirryimme Berastagiin. Se on noin 600 000 asukkaan kaupunki sata kilometriä pohjoiseen. Julkisilla matka olisi taittunut kolmella eri bussilla ja vienyt päivän, tila-autolla hurautettiin muutamien länkkärien kanssa kolmessa tunnissa. Tosin matkalla käytettin kerran takajarrua auki ja haettiin syytä jurinaan. Ei löytynyt ja matka jatkui jurinan kanssa. Loput länkkärit jatkoivat eteenpäin, me jäimme Berastagiin, jonka lähellä on kaksi tulivuorta.
Ensimmäiseksi haimme Indonesialaisen halpalentoyhtiön, Lion Airin myyntitoimiston. Yritimme aiemmin Toballa varata siltä lentoja netistä, mutta tuo firma ei hyväksy kuin paikalliset luottokortit!?! No, täältä saimme varattua liput Jaavalle, tosin heti kalliimmalla kuin paria päivää aiemmin. Samassa yhteydessä oli myös majoitusta wifillä höystettynä, joten huone siitä. Myöhemmin selvisi,että se wifi eli langaton nettiyhteys toimi vain alakerrassa ja oli maksullista. Suihkuun mennessä tulin vasta huomanneeksi, että pesuhuoneesta puuttui suihku. Alakerrassa oli lämmin suihku lisämaksusta. Huone oli 10 euroa ja yksi suihku aina euron. En mennyt ja rupes tympäseen. Kun illalla nukkumaan mennessä lyötiin kylppärin ovi kiinni, niin aamulla se oli niin sakeana homeitiöistä, ettei hengittää voinut. 

Bathroom ilman bathia. Vessasaavi toimi ilmeisesti myös pesuvesisaavina.

Vessan viljelmät. Se ainoa tuuletusreikä on tukittu huolellisesti.

Aamulla ei ollut aikaa etsiä uutta kortteeria, vaan lähdettiin vuoren valloitukseen. Lähempänä ja helpommin saavutettavissa oleva vuori on Mount Sibayak. Korkeutta sillä on rapiat kaksi kilometriä ja kävelymatkaa puiston portilta tulee seitsemän kilometriä. Alussa  reitti nousi tietä pitkin muuttuen ylempänä poluksi. Kaksi turistia oppaan kera tuli polulla vastaan, olivat aamuvirkkuja  auringonnousun katsojia. Muuten meillä oli seurana paikallinen nuoriso. Kouluilla oli vapaapäivä ja kolmisenkymmentä nuorta  pienissä ryhmissä  teki nousua samaan aikaan.
Tämä tulivuori ei ole ollut aktiivinen aikoihin, joten laavavirtoja ei tarvinnut väistellä eikä purkauksia varoa. Sen sijaan kuumaa, rikinkatkuista vesihöyryä syökseviä reikiä maan uumenista oli kymmenkunta. Rikinkatkuiset höyryt ja kuumainen ympäristö loivat huipulle oman maailmansa, joka oli kiehtova ja samalla pelottava. 

Puuttomalla ylärinteelläkin maasto oli rehevää.

Tyttäret halusi kuvauttaa itsensä länkkärin kanssa. Ryhmissä ja erikseen. Ihan mukavaa hommaa.

Kohti huippua.

Kuumia reikiä


Tuommosesta nyrkinkokoisestakin tuli polttavan kuumaa höyryä.

Päänkokoinen puhisi jo siihen malliin, ettei tehnyt mieli mennä koettamaan lämpöä.

Minä se täällä vaan kitaraa soittelen.

Kraaterin reunalla

Kraateri, joka ei ollutkaan kuplivaa laavaa, vaan

nuorison merkkauspaikka!

Kraateri yhdeltä reunahuipuista katsottuna.

Kuumien lähteiden höyryjä.

Vuoren toiselta puolelta lähti jyrkkä ja paikoin liukas polku, jota ei suositeltu käytettäväksi. Ihmisiä oli täällä huonoilla keleillä eksynyt ja joku kuollutkin vuorille. Meille sattui hyvä sää ja polku johti laaksoon, jossa oli kuumien lähteiden kylpylä, joten sinne. Nuoriso olisi halunnut meidän lähtevän samaa reittiä takaisin, mutta kun lähdimme etsimään toisen polun alkupäätä, he lähtivät joukolla saattamaan meitä alas. Polku olikin monin paikoin todella jyrkkä,mutta rimpuilemalla ja persemäkeä laskemalla hankalimmat paikat selvitettiin. 
Ne kuumat lähteet taitavat olla tosi kuumia, sillä kylällä oli suuri voimalaitos höyryturbiineineen, joiden jälkeenkin vesi oli vielä kylpykuumaa.
Perillä odottikin palkintokylpy kuumissa lähteissä.
Siellä kylä häämöttää ja alas pitäis päästä.

Ei kait se auta.

Täältä tullaan!

Välillä mentiin reiästäkin.

Persaukset ja lahkeet mudassa mutta melkein perillä.

Kuumat altaat

Jess!

Tuolta tultiin.
 Iltapäivä pitkällä ja poiskin täältä pitäis päästä. Kylältä löytyi jonkinmoinen linja-autoasema, jossa kolme pikkubussia näytti olevan lähdössä. Matkustajat ja kuskit viittilöivät innokkaasti jotta kyytiin kyytiin. Kun pääsimme lähemmäs, kaikki lähtivät liikkeelle ja kaikilla näytti olevan hauskaa. Jäljelle jäi tyhjiä busseja ja pikkuautoja, jotka tarjosivat sadalla tonnilla kyytiä kaupunkiin. Oikempi hinta oli kymmenesosa tuosta. Parisataa metriä eteenpäin, ja täältä löytyi kolme pikkubussia, joista yksi oli menossa kaupunkiin kunhan se täyttyisi. Me olimme ensimmäiset matkustajat. Tunti odottelua eikä muita matkustajia. Sitten selvisi, että toinenkin, puolitäysi bussi lähtisi heti kaupunkiin, jos pulitamme 70 tuhatta kyydistä. Tarjosin lopulta kolmekymppiä, mutta kuski vaati viittäkymppiä tietäen, että pimeä tulisi kohta.
V-käyrä nousi sen verran, että nostettiin reput pykälään ja lähdettiin lompsimaan kohti kymmenen kilometrin päässä olevaa kaupunkia. Parin kilometrin päässä pysähtyi yksi pikkubussi kohdalle ja kyseli kyytiin. Tilaa oli vielä meille ja taksa kahdelta kymppitonnin, joten hyvillä mielin kaupunkiin.


Kaupungissa oli yksi pääkatu, joka toimi samalla maakunnallisena pääväylänä. Liikenne oli jatkuvaa ja kovaa molempiin suuntiin. Ajoneuvoista ainakin puolella äänenvaimentimet olivat palaneet puhki, joten iltasella kadun varrella ruokaillessa asiat piti toimittaa huutamalla. Tuumittiinkin kaikesta koetusta, että löytyi Aasiasta ainakin yksi persläpi!


Seuraavana aamuna ensimmäisellä kyydillä Medaniin ja siellä lekurille. Kohta kuukauden vaivannut haava jalassa ei osoita paranemisen vaan pahenemisen merkkejä. Viidakon tulvavesissä kahlaillessa sinne meni joku ärhäkkä pöpö, ja pikku nirhauma on levennyt suuremmaksi, vuotavaksi ja pakottavaksi haavaumaksi. Sairaalassa huolellinen puhdistus, rasvasiteet, antibiootit ja komento pitää haava kuivana. 


Täällä sitä nyt ollaan, Balin parhaimmalla biitsillä ja hotellillakin uima-allas eikä pääse veteen. 
Tää on niin tätä!

Sairaalasta tulostivat mulle hienon potilaskortinkin, joten jos sattuu Sumatran Medanissa joku haaveri, niin eipä ole hätäpäivää.


Kuvista muljahti mieleen Vietnamissa otettu passikuva. Menin kulahtanut T-paita päällä kuvauttamaan itteni ja kuvista tuli tämännäköisiä:

 Tällä kuvalla irtosi kahden kuukauden viisumi Indonesiaan että heilahti!