Maailmanperintöä ja sissisotaa
Laosista tulimme bussilla Keski-Vietnamiin, jossa opaskirja kertoi olevan kaksikin Unescon maailmanperintökohdetta. Toinen Huen linnoituskaupunki ja toinen Hoi Anin vanhakaupunki.
Huessa moottoripyörätakseilla majapaikkaa katsellessa ihmettelin, miten täällä ylipäätään voi ajaa kolaroimatta. Kohta vanha mies kurvasi toisen kylkeen skootterillaan ja nurin. Muovinpalasta ja peiliä lenteli ympäriinsä. Pomppasi siitä reippaasti pystyyn niin kuin ruukataan ja totesi, että eihän tässä mitään. Talutti ajopelinsä tien reunaan ja skootterivirta jatkui taas tasaisena.
Maailmanperintökohde Huessa koostuu 1800-luvulla rakennetusta linnoituksesta sekä keisareiden hautakomplekseista, jotka sijaitsevat muutaman kilometrin päässä.
Haudoilla emme käyneet. Olisi ehkä kannattanut, sillä linnoitus oli pettymys. Paikka on ollut varmasti hieno ja laaja kokonaisuus ennen Vietnamin sotaa. 1968 osana ns. TET-offensiivia Vietkongin sissit saivat vallattua kaupungin kolmen ja puolen viikon ajaksi. Kun he lopulta vetäytyivät raskaan miestappion kokeneena, linnoituksesta suuri osa oli pommitettu ja tykitetty hajalle Etelä-Vietnamin ja USA:n toimesta. Nyt monien rakennusten kohdilla oli vain laattoja, jotka kertoivat paikasta. Restaurointi on koko ajan käynnissä, joten ehkä 20 vuoden kuluttua uudestaan.
Huen linnoituksen sisäänkäynti oli säilynyt ehjänä
Sen sijaan sisällä oli paikat paikoin autioina tai osittain pystyssä.
Restaurointi etenee pikkuhiljaa
Linnoituksen sisäosan vallihautoja
Keisarien lammikko
Mitä vanhat silmäni näkevätkään...
Kyllä, kalamies onki vallihaudan vesihyasinttien seasta kaloja, ja näyttää sillä pussissa joku fisu olevan.
Hoi An on vanha kauppapaikka jokivarressa lähellä merta. 1700-luvun lopulla se tuhoutui sodissa melkein kokonaan, mutta 1800-luvun rakennukset ovat säilyneet ehjinä. Niinpä siellä on n. 800 vanhaa rakennusta suojeltuna.
Vanhoissa rakennuksissa yhdistyvät japanilainen, kiinalainen ja vietnamilainen arkkitehtuuri mielenkiintoisella tavalla. Niin varmaan, jos sattuu olemaan joku arkkitehtiopiskelija. Meikäläinen ei huomannut mitään erikoista. Vanhan kaupungin pääsylipulla sai sitten kävellä vanhalla sillalla ja vierailla muutamissa tyhjissä taloissa. Toki ne muutamat kadut ja kujat, jotka oli rauhoitettu liikennehulinalta, olivat mukavia käppäillä.
Mutta jos nämä kaikenmaailman perintökohteet ei tästä kummene, me ryhdymme boikotoimaan niitä. Kuuleeko Unesco!
Hoi An
Vanhaa kaupunkia
Vanhaa seinää
Vanhan talon sisäpiha
Kapeita katuja
Mukava kuja
Urheilukentän muuria. Tänne ei pummilla tulla!
Tytöt oottelee kyyditettäviä
Kalamies on ikuinen optimisti!
Teimme Saigonista käsin offensiivin Cu Chin alueelle. Siellä sijaitsee Vietkongin sissien tunneliverkosto, 250 kilometriä tunneleita ulottuen Kambodzhan rajalta lähelle silloista Etelä-Vietnamin pääkaupunkia Saigonia. Tunnelit kaivettiin 25 vuoden aikana, ensin 40-luvulla ranskalaisia vastaan sotiessa ja loput Vietnamin sodan aikana.
Maan alla oli makuukammioita, keittiöitä, varastoja, ansa- ja asepajoja jopa kenttäsairaaloita. Jossain oli jopa sähkötkin, jossain veivattiin polkupyörällä valoa ja suurimmaksi osaksi oli pimeää. Tunneleita, joiden korkeus oli 120 cm ja leveys 80 cm, oli useassa kerroksessa. Eri kerroksiin johti salaluukkuja ja aina välissä oli ansoja pitämään tunkeutujat varppeillaan. Sisäänkäynnit piilotettiin niin hyvin, ettei niitä löytynyt laajoista etsinnöistä huolimatta. Ne olivat viidakon lehvästön alla olevia pieniä luukkuja tai joenpenkassa vedenpinnan alapuolella sijaitsevia sisäänkäyntejä.
Vietkongin sissi painuu maan alle.
Ja vetää oven kiinni perässään.
Sissi vetäytyy
Luukku alempaan kerrokseen
Tunnelin ahtautta
Vartijan kammio
Keittiö, jossa ruoka keitettiin aamuyöllä.
Savupiippu, joka sijaitsi sivummalla keittiöstä.
USA perusti yhden tukikohdistaan melkein tunneleiden päälle. Kesti tovin ennen kuin jenkit huomasivat, miten ne yölliset tulittajat aina aamun tullen katosivat kuin maa olisi heidät nielaissut. Kun sitten tunneleista ja niiden laajuudesta päästiin jyvälle, alkoi monenmoinen operointi. Tunnelikoirat, puskutraktorit, kasvimyrkyt ja kemikaalit sekä napalmi otettiin käyttöön. Kun nekään eivät tuottaneet toivottua tulosta, alue lopulta pommitettiin niin kraatereille, että suurin osa tunneleista tuhoutui.
Elämä tunneleissa oli kovaa. Monet viettivät maan alla viikkoja, jopa kuukausia. Ahtaus ja pimeys loivat ahtaanpaikankammoa ja jatkuva uhka koitteli henkistä kanttia. Sodan aikana niissä operoi yhteensä 16000 sissiä, joista 6000 selvisi hengissä.
Polkuansa
Tämä ansa työntää kroppaan väkäselliset piikit, joista ei hevillä irrottauduta.
Jalan mentävä ansa. Pohjalla törröttää piikki, joten tästäkin on hankala irrottautua.
Huoltoreitti tunneleille tuli Pohjois-Vietnamista 1000 km:n matkan ns. Ho Tsi Minhin polkua pitkin. Itse asiassa se oli polkuverkosto viidakossa, etupäässä Laosin ja Kambodzhan puolella. Pohjoisessa joka ukolle lastattiin 36 kilon varustus selkään ja menoksi. Matka kesti vähintään kuusi viikkoa ja se mentiin suurimmaksi osaksi jalkaisin.
Kun muutama jenkkisotilas yhytti viidakkopolulla ammuksia kantavat toverit, USA:lle valkeni reitin merkitys ja se aloitti mittavat pommitukset. Kiihkeimpänä aikana reitille tehtiin 500 ilmaiskua päivittäin. Silti se ei lakannut toimimasta.
Sota vaatii veronsa. Kuolleita kolme miljoonaa joista siviilejä kaksi miljoonaa. Haavoittuneita kaksi miljoonaa + epämuodostuneet ja kehitysvammaiset, joita syntyy vieläkin ihmisille, jotka saivat kasvimyrkkysuihkun.
Saa nähdä milloin taas keksitään joku hyvä syy sotia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti