Säätämistä ja hermoilua Laosissa 7.2.-3.3.2011

Annaliisa kirjoittaa:

Laos on nyt koluttu päästä varpaisiin. Aloitimme pohjoisesta, ylitimme Thaimaan ja Laosin rajan  lähellä Burmaa. 

Hyörinää Ban Houayxayn raja-asemalla

  

Venekuskit Petanquen peluussa. Pitivät kovaa meteliä.

Jatkoimme Louang Namthan pikkukaupunkiin, Kiinan rajan tuntumaan. Se oli tukikohtamme vaellusreissulle lähtiessä. 

Laolainen hyötyajoneuvo. Edessä vaihdettava maamoottori. Veivaamalla käyntiin.

Kaunis silta Louang Namthassa.

Vuoristokylän pikkukoira

Seuraava kaupunki oli kuuluisa Louang Phrabang, Unescon maailman perintökohde ja brittilehden äänestyksen voittaja kisassa ”maailman paras kaupunki asua ulkomailla”. 

Kauniita rakennuksia

Viehättäviä kujia

Mukavia ravintoloita

Herranelämää

Paljon temppeleitä

Bilepaikka Vangviengin jätimme väliin, käväisimme Vientianessa hakemassa vauhtia kohti etelää ja vesistöjä, Four thousand islandin Don Detin saarella vietimme viikon mökkilomaa. Jos seuraavat mietteet ovat paikoin epäreiluja, suokoon Laon ihmiset sen anteeksi, omaakin osuutta ajoittaisessa säätämisessä on ollut. Periaatteessa Laosissa kaikki toimii, mutta kyllä näiden viikkojen aikana Thaimaa on alkanut tuntua lastenleikiltä.

Ujostelun voi unohtaa

Olosuhteet ovat mitä ovat. Aivan sama minkälainen majoitus löytyy, äänieristyksiä ei ole. Eli naapurin vatsan kunnon kuulee, saati sitten jos seinän takana touhutaan jotain muuta. Vessojen ovia ei aina saa lukkoon, hyvä, jos on ovi. Kerran on kyykkyvessassa tullut paljastettua takapuoli talon isännälle. Vaellusreissulla tuli mieleen viidakon jyrkillä rinteillä banaaninlehtien päällä pyllistellessä, hiestä likomärkänä, että kaikkeen helvettiin sitä ihminen lähtee. Ajatelkaapa, jos on vielä naistenvaivat riesana. Ei helpottanut oloa se, että muu joukko oli pensaan takana ja opas oli juuri kertonut Laosin käärmeistä. Silloin tuntui, ettei tämä enää pahemmaksi voi muuttua. No, seuraavana aamuna alkoi ripuli. Kotimajoitus tarkoitti siskonpetejä samassa majassa, sekalaisella porukalla vaatteet vaihdettiin ja moskiittoverkkojen alla kuorsattiin. Loppujen lopuksi vaellus on kuitenkin parasta mitä tähän saakka olemme matkalla kokeneet.

Munkit pesulla Louang Phrabangissa

Puhtaudesta ei tarvitse tinkiä

Aina ei kuitenkaan pääse lämpimään suihkuun. Vaellusreissulla pesimme itsemme joessa, niin kuin kaikki Laosin ihmiset tekevät. Kivikkorannoilla ei ole mitään suojaa vaatteiden vaihtoa varten. Ranskalaisen Stephanien kanssa rimpuilimme molemmat pyyhkeittemme sisällä ja vaihdoimme kuivaa päälle. Ei ujostellut opaskaan tuijottelua muutaman metrin päässä. Ei saanut silmiään irti vaikka pari kertaa yritti lähteä pois. Laosissa naiset uivat sharonki päällä, me olimme ennennäkemättömän vapaamielisiä (tai röyhkeitä). Tuijottelu ei kuitenkaan tuntunut tunkeilevalta, lähinnä huvitti. Louang Phrabangissa kävimme saunassa! Laolainen perinteinen sauna oli kuuma, pieni koppi, täynnä vahvalle sitruunaruoholle tuoksuvaa höyryä, eteensä ei nähnyt ollenkaan. Naisille ja miehille oli omat saunat, joihin mentiin pyyhe päällä. Suihkussa käytiin ennen ja jälkeen, lopuksi sai vilvoitella terassilla. Vaatteet saa joka paikassa pesetettyä halvalla. Pyykkikilo maksaa n. euron, välillä vaatteet saa silitettyinä takaisin, välillä tuhannen ryppyisinä. 

On varauduttava siihen, että löydät pöksysi kylän raitilta kuivumasta

Muuten hygienian suhteen on parempi, ettei tiedä ja katso kaikkea tarkasti. Ravintoloiden keittiöt kannattaa jättää rauhaan, muuten voi jäädä syömättä. Omia käsiä tulee pestyä ja käsidesiä käytettyä ahkerasti.

Terveys ennen kaikkea

Monenlaista pikkukremppaa on ollut; nuhaa, rakkuloita varpaissa, herpes nenässä (!). Mutta sitten, olimme olleet Laosissa päivän, kun selvisi että tarvitsen lääkäriä, gynekologia! Ei mitään vakavaa, mutta asia pitäisi saada hoidettua. Loistava ajoitus. Maassa, jonka terveydenhuolto on olematonta. Apteekissa juoksivat  karkuun, kun yritin ostaa desinfiointipyyhkeitä. Vaellusreissulle lähtiessä piti allekirjoittaa kaksisivuinen paperi, jossa vannoi tietävänsä, että lääkäripalvelut ovat erityisen rajalliset ja matkanjärjestäjät on vapautettu kaikesta vastuusta. Opaskirjat kertovat, että turistien on syytä hakeutua Thaimaahan hoidettavaksi. Onneksi on netti. Vientianesta löytyi Ranskan suurlähetystön klinikka, joka on avannut ovensa myös muiden maiden kansalaisille. Länsimaalaisena on etuoikeutettu, moni paikallinen ei voi edes haaveilla yksityislääkäristä. Sitten alkoi säätäminen. Ensin sähköpostia klinikalle, josta tuli kohtelias vastaus, että ”Yes, madame. Voimme auttaa, menee pari viikkoa". Pyysivät soittamaan. Omalla kännykällä en saanut yhteyttä, yleisöpuhelimia ei ole. Lopulta Louang Phrabangissa, nettibaarin puhelimessa kaikkien kuullen piti selittää omat alapään asiat, luottokortin numerot ja matkasuunnitelmat klinikan sihteerille. Ja yritä puhua ranskalaisen kanssa englantia, vielä puhelimessa. Asia loppujen lopuksi hoitui, palvelu oli ystävällistä ja tehokasta, ja halvempaa kuin Suomessa. Lääkärinpalkkio 27 euroa.

Ranskan lähetystön klinikka, vaatimaton ulkoapäin...

mutta ei se Laosin terveysministeriökään Vientianessa pröystäile.

Palvelu (ei aina) pelaa

Laos on sosialistinen maa. Markkinavoimat levittäytyvät, mutta tarjoilijoihin ne eivät vielä ole saaneet vauhtia. Ruokaa joutuu odottamaan. 50% mahdollisuus on, että saat sitä mitä tilasit, tai osan siitä. Laskun saaminen on tuskallisen hidasta. Auta armias, jos satut ravintolaan paikallisten Salkkareiden aikaan. Koko kylä istuu televisioiden ääressä. Don Detissä sain tämän takia elämäni surkeimman hampurilaisen. Teinitarjoilija joutui jättämään Salkkarit kesken ja kyhäisemään hätäisesti jotain kasaan. Syötin melkein koko sotkun koiralle.  Toisaalta muistelen vieläkin kaiholla Louang Phrabangissa syömääni Indochina Burgeria, että oli hyvää. Kauppojen ja kojujen myyjät eivät tyrkytä mitään, mikä on kiva. Joskus myyjää ei näy missään, tai kantapäät näkyvät tiskin takaa, kun myyjä on nokosilla. Mutta se on viehättävää, että täällä näkee sananmukaisesti perheyrityksiä. Lapset pyörivät mukana, ja näyttävät onnellisilta. Heidät laitetaan hyttysverkon alle nukkumaan, kun väsy tulee, vanhempien ja muun suvun ja asiakkaiden lähettyville.

Sleepingbussit ovat mukavia.

Bussiliput

Säätäminen bussilippujen kanssa on ollut hirveää. Viimeisin esimerkki on, kun ostimme Vientianesta liput Four thousand islandille. Ensin hintaan sisältyvä tuktuk-kyyti bussiasemalle oli 50 min myöhässä. Hermoja alkaa koitella viimeistään, kun myyjä iloisesti naureskelee ja pyörittelee olkapäitään. Lopulta pääsimme illanhämärissä bussiasemalle, jossa jostain ihmesyystä liput vaihdettiin toisiin. Uusissa lipuissamme luki väliasema Pakse, ja kun sitä kysymään niin sanottiin, että kaikki kunnossa. Ei ollut aamulla, hikisen bussiyön jälkeen. Asemalla alkoi hirmuinen pölinä, kun piti vakuuttella, että olemme maksaneet matkan vielä eteenpäin. Siitä koko sakki pikkubussin kyytiin ja parin korttelin päähän matkatoimistoon. Sama tinkaaminen. Liput Vientianessa myyneeseen toimistoon ei saatu puhelinyhteyttä ja tuntui, ettei tässä mikään auta.  Näytti auttavan. Käväisin vessassa ja kun tulin takaisin Simo puristi voittoisasti uusia, oikeita lippuja kourassaan, pää vieläkin savuten. Oli pitänyt vähän hermostua. Toimiston virkailija sanoi sitten, että näitä sekaannuksia sattuu jatkuvasti. Pääsimme jatkamaan matkaa. Lähellä määränpäätä, ennen venekyytiä alkoi taas lippujen kanssa sähellys, kuka menee mihinkin veneeseen. Jostain syystä kaikkiin lipputoimituksiin tarvitaan vähintään 5 miestä juoksemaan tärkeänä edestakaisin. 

Don Detin saarella tuli mieleen lapsuuden kesät maalla, serkkujen luona. Pyöräilimme...

ja uimme...

...paitsi että lehmien sijaan vesipuhveleita oli joka puolella.

Miljonäärin elämää

Rahan kanssa säätäminen on oma juttu. Laosin miljoona kipiä on meidän satanen. Kolikoita ei ole. Setelit näyttävät kaikki samalta ja ovat nuhjuisia. Ja niitä pitäisi älytä nostaa automaatista, jos löytää oikeanlaisen. Don Detin saarella alkoi näyttää siltä, että käteinen loppuu. Mitään automaatteja tai pankkeja ei ollut. Erään kaupan ikkunassa oli lappu ”Bankservice”, ja sinne pyöräilimme. Kauppa oli kiinni, ovessa kyltti, että ovat  vaelluksella. Viereisen reggaebaarin länsimaalainen, pilvihöyryinen tyyppi sanoi, että kaveri on häipynyt kokonaan. Sitten kysymään venekyytiä rannikolle pankkiin. Ystävällinen neiti kertoi, ettei tarvitse, voimme pyytää majapaikasta laskun ja maksaa bussikuskille, kun palaamme Pakseen. Pikkuisen epäillen sitä yrittämään ja tietenkin majatalon isäntä oli lähtenyt jonnekin reissuilleen. Perjantai, sunnuntaina lähtö pois. Hermostumista kummasti  vauhdittaa tämä nihkeä, kostea kuumuus, jossa hiki lentää ilmankin. Mutta niin ne asiat järjestyvät. Simo alkoi vielä kerran kaivella rinkkaansa. Luulimme jo Thaimaassa, että roskiin heitetyn pikkurepun taskuun jäi 60 euroa. Ei jäänyt, löytyivät ja taas alkoi elämä hymyillä.

Lao wisky ja hämäräpuuhat
 

Laos on monessa asiassa toisaalta hyvin kotoisan oloinen. Ihmiset ovat vähän juroja, mutta ystävällisiä, syövät liikaa suolaa ja juovat liikaa viinaa. Pullo olutta (6,4dl) maksaa ravintolassa n. euron, paikallinen viski (7,5dl) kaupassa saman verran. Viski ei ole pahaa, mutta Lao vodka on. Muutakin on helposti tarjolla. Don Det paljastui suosituksi pilvipaikaksi. Tilasin  lounaaksi majatalon isännältä Happy Sandwichin, kuulosti niin kivalta. Onneksi hän kysyi hymyillen, että olenko kokeillut aiemmin. Tajusin vasta sitten, mistä on kyse, kun isäntä kertoi laittavansa sandwichiin jotain ”erityistä”. Monen ravintolan listalla useista ruuista löytyi myös Happy- vaihtoehto. Jätimme kokeilematta. Valvonta ei ilmeisesti ole ollut aiemmin kovin tarkkaa, pilviturismi on kukoistanut, mutta viranomaisten otteet ovat kuulemma tiukentumassa. Luin jostakin, että huumerikoksista voi saada Laosissa jopa kuolemantuomion. Kuulimme myös, että erilaiset mafiat ja lahjonta ovat iso ongelma. Turistina ei ole tarvinnut pelätä kuitenkaan turvallisuuden puolesta, enemmän pelottaa Oulun Letkunpuistossa.

Paljon kertova mainoskyltti

Puistokatu keskellä pääkaupunkia, Vientianea.

Maapallo tuhoutuu. 

Ympäristön tila hirvittää. Olemme nähneet pienen siivun Kaakkois-Aasiaa ja joka paikka on täynnä roskaa. Kaupungeissa toimii jonkinlainen jätehuolto ja viemäröinti lienee kunnossa. Maaseutu on eri juttu. Mekong-joki on paikoin ällöttävän likainen. Kaikki paiskovat roskansa tiensivuun, pihat ovat usein täysiä rytöläjiä, siellä täällä on pieniä kaatopaikkoja. Autokorjaamon pihalla kaadettiin öljyt suoraan maahan, pienistä ja isommistakin veneistä kipataan jätteet veteen. Sinne taitavat päätyä talojenkin jätökset. Ihme pitäisi tapahtua. Ja täällä ollaan vasta haparoiden nousemassa elintasomittareilla ylöspäin. Miten se sanottaisiin, että älkää kuluttako enempää?

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Kuitenkin joka päivään on mahtunut paljon hienoja tapahtumia, pieniä tuokioita, joita on vaikea vangita kuviin tai paperille.

Kuten se, että saimme nähdä veneretkellä harvinaisia Mekong-joen delfiinejä.

 Kiitos Laos, matka jatkuu. Lopuksi arkipuuhia ja näkymiä Laosista. 

Muuan kalastaja heittää Lottoa Mekong-joella.

Koululaiset englannintunnilla.

Aamutori päättyi, aika lähteä kotiin.

Ruoka keitetään ulkona myös kaupungeissa.

Kasvimaa Luang Phrabangissa.

Kyläläisten ja turistien arkea.

Roskia poltetaan ja maata kulotetaan monin paikoin huolettomasti.

Saaren possu

Pusivehvelit rannalla.